”Valoprisma toimii vihdoinkin!!! Työ on ollut hyvin haastava ja vaikea. Teoksen vitriinien osien sahaaminen ja liimaaminen sekä teoksen kokoaminen on ollut lähes mahdoton tehtävä. Kokoamiseen tarvittiin hyvät suunnitelmat ja monimutkaiset telineet. Lopulta työ kuitenkin onnistui. Tulos näyttää myös hyvältä – valoa on nyt runsaasti.”
Kuvanveistäjä, valotaiteilija Esa Laureman sähköpostikirje EMMAan on päivätty 22.9.2010. – vain päivää ennen taiteilijan kuolemaa. Valoprismasan kunnostamisesta tulikin taiteilijan jäähyväistyö. Espoon kaupungin tilaama Valoprisma oli pystytetty Nöykkiön koulun pihalle jo 1987, mutta vuosien kuluessa teoksen valo oli lakannut toimimasta. Vuonna 2008 teoksen avonainen yläosa, valon lähde, kuljetettiin Laureman työhuoneeseen, Studio Lauremaan Espoon Kolmirantaan. Siellä Laurema alkoi kunnostaa teoksen monimutkaista rakennetta ystävänsä, museomestari Jouni Harjun avustuksella.
Valon ja liikkeen yhdistelmät kiinnostivat Lauremaa jo 1970-luvun alussa, jolloin hän aloitteli taiteilijanuraansa insinööriopintojen ohessa. Jo tuolloin Laurema esiintyi valokineettisillä teoksillaan näyttelyissä ja oli muun muassa perustamassa vieläkin toimivaa Dimensiota, taiteen ja teknologian suhdetta tutkivaa ja havainnoivaa ryhmää.
Valoprismassa kuten muissakin valokineettisissä teoksissa tarvitaan hyvin monipuolista osaamista ja monenlaisia välineitä – moottoreita, säätimiä, laakereita, peilejä, erilaisia led-valoja – yleensäkin elektroniikkaa. Lukemattomat työvaiheet vaativat tarkkaa suunnittelua ja viime kädessä oivalluksia, joiden tuloksena syntyy ihmeellisiä valoefektejä. Insinöörin tarkkuudella Laurema työsti itse teostensa kaikki työvaiheet.
Kahdeksanmetrinen, kolmion muotoinen monoliitti Valoprisma on jo yksinäänkin vaikuttava ilmestys Nöykkiön pihalla. Hämärän laskeuduttua teos alkaa elää: valo syttyy sen yläosaan ja peilit alkavat liikkua. Nimensä mukaisesti Valoprisma heijastaa valoa valospektrin väreissä. Valot vaihtuvat koko ajan ja synnyttävät hypnoottisen kiehtovia muunnelmia.Valoprisma on kuin majakka, maamerkki, jonka valo näkyy todella kauas – aina taivaalle asti kuten Laurema itse oli lentokoneesta nähnyt.
Esa Laurema ei ehtinyt nähdä kunnostettua Valoprismaa paikallaan Nöykkiön koulun pihalla. Suuri korjausurakka oli kuitenkin ohi, ”äärimmäisten työponnistusten jälkeen” kuten hän kirjoitti 17.9.2010 työhuoneellaan muutama päivä ennen kuolemaansa, ja ”valo on kirkkaampi ja raikkaampi” kuin ennen. Kun EMMAn henkilökuntaa kokoontui illalla 3.11.2010 koulun pihamaalle nostamaan maljan Esalle ja paikoilleen laitetulle Valoprismalle, juuri maljan kohotusvaiheessa Valoprismasta alkoi kiertyä violettien sävyjen kirjo, joka hetkeksi pysähtyi. Kokemus oli uskomaton, etenkin kun Jouni Harjun mukaan violetti oli Laureman lempiväri. Emme me EMMAlaiset violettia valokirjoa Laureman viestinä(?) pitäneet, mutta hyvin koskettavan muiston se meille taiteilijasta antoi.
